Itku pitkästä ilosta

Jo perjantaina Skypetän ensimmäistä kertaa kotiin päin - tai siis paikkaan, jossa asuin viimeisen kuukauden. Tunnin puhelun aikana itken ikävästä, siitä ettei pääse toisen viereen. Nauran huonoille vitseille, kerron mikä kaikki täällä on niin kummallista. 

Kotikatu.

Perjantai-iltana lähden N:n kanssa kaverille syömään. Otetaan olutta, puhutaan koulusta, nauretaan Finland Second -videolle. Kaveri opiskelee samaa alaa minun ja N:n kanssa, tarjoaa pastaa ja uunituoretta leipää. Lisää kavereita liittyy seuraan, keskustelu pysyy englannissa. Seuraan keskustelua, mutta pysyn hiljaa, sillä kaikki sanat katosivat päästä. Tuosta noin vain, ruuan mukana. Kotimatkalla pysähdymme Aldin roskiksille, jotka ovat pullollaan tavaraa - etenkin parsakaalia ja kuivakakkuja. En itke sinä iltana.

Kotitalo, jossa olo on ikävä.

Lauantaina tutustun lähialueeseen yksin, tutkin kaupan valikoimaa. Illalla taas uusia kavereita tulee syömään, olen väsynyt. He unohtavat puhua englantia, tunnen oloni ulkopuoliseksi. Ruuan jälkeen vetäydyn huoneeseeni ja annan itkun tulla. Katson Netflixiä ja skippaan vaihtareille suunnatut tervetulobileet tunnin matkan päässä. 

Alku täällä tuntuu paljon vaikeammalta kuin Australiassa. Silloin olin pari vuotta nuorempi, mutta rohkeampi. Olo ei ollut näin epävarma. Edes no worriesin hokeminen ei auta.

Uusi koti, suuri ikävä

Vaihto on alkanut, elämä uudessa maassa. Pitäisi olla innoissaan, pitäisi olla iloinen, pitäisi janota uusia seikkailuja. Tällä hetkellä olo on kuitenkin haikea ja surullinen. Ikävä on suurempi kuin Australiassa koko aikana.

Eilen vastaanotto oli lämmin, iloinen. Kämppikseni J ja N olivat lentokentällä vastassa, auttoivat laukkujen kantamisessa, opastivat junassa. Lisää kavereita tuli kylään, otettiin olutta, lähdettiin Zurichiin. 

Tarkkailin tilannetta, kuuntelin meininkiä. Tunsin olevani yksin suuressa maailmassa, pelkäsin etten pärjääkään. Kaipaan kotiin, kaipaan sinne missä on tuttua ja turvallista. Ja silti tiedän, että jo parin viikon päästä arki täällä on tuttua ja turvallista. 

Onneksi tavarat luovat kodin. Omat petivaatteet, omat mekot ja laukut. Tieto siitä, että en oikeasti ole yksin, helpottaa. Eka Skype ja todellisuus, se että kaikki tuttu on yhden puhelun päässä. 

Pian koittaa kirjeiden aika

Marraskuu 2015: Sängynpohjalla sairastellessa on aikaa kertailla viime päivinä käytyjä keskusteluja siitä, mihin elämä onkaan vienyt. Peruspohdintaa siitä, ettei olisi uskonut edes lasipallosta ennustettuna. Hahaha niin varmaan, olisin tuumannut kaikesta tästä. 

***

Pyhä 31.12.16

Yli vuosi meni, ja ajatukset pyörii jälleen samoissa. Kukapa olisi uskonut anoppilaan muuttoa saati sitten Sveitsiin lähtöä. Niin, reilun kuukauden päästä on jälleen kirjeiden aika, kun suuntaan vaihto-opiskelemaan puoleksi vuodeksi Sveitsiin. Aika kirjoittaa kirjeitä kotiväelle, aika pitää kuvallista päiväkirjaa.

Forssa 2016

Ja mielen valtaa levottomuus

Keväisin mielen valtaa levottomuus.

Halu tehdä kaikkea ja toisaalta ei mitään. Tarve saada asioita hoidetuksi ja korkea kynnys aloittaa minkään asian tekoa.

Tänään käytin itsenäiseen opiskeluun varatun ajan festivaaleille talkoolaiseksi hakemiseen ja kesäsuunnitelmien kirjoittamiseen. Tämän hetkiseen opiskelumotivaatioon nähden kauhistuttaa ajatus siitä, että kesällä opiskelen täysin etänä ja itsenäisesti.

***

Ja niin tulee kesä ja mielen valtaa levottomuus.

Halu tehdä kaikkea ja toisaalta ei mitään. Halu lähteä reissun päälle ja toisaalta pysyä paikallaan. Tuntuu, etten ole saanu aikaiseksi mitään, vaikka olen tehnyt uusia asioita. Olen viettänyt juhannuksen ensimmäistä kertaa etelässä. Olen syönyt appivanhempien kanssa (ja käytin juuri ensimmäistä kertaa nimitystä appivanhemmat). Olen leikkinyt kotia niin kuin aikuiset leikkii. Ja silti tuntuu aikaansaamattomalta.

Talkoilu on kivaa ja reissun aika on ensiviikolla. Opiskelu täysin etänä ja itsenäisesti takkuilee.

Suuntaa Suuntaan

Jos kukaan tätä enää seurailee, niin meikäläisen viimeisimpiä ajatuksia voi käydä lukemassa kestävän kehityksen opiskelijoiden osuuskunta Team Kestävän  Suunta-blogista. Kannattaa vilkasta myös muita tekstejä, niin ymmärtää ehkä paremmin mitä opiskelen haha. 

Keket repussa ryhmäytymispäivänä.

Jälkimainingeissa

Siitä on nyt vuosi ja kaksi viikkoa, kun aloitin elämäni Australiassa. Perthistä lähdöstäkin on jo puoli vuotta, Suomeen paluusta melkein neljä kuukautta. Fiilis kaikesta tästä on erikoinen, vaihteleva. Ikävä Australiaa, aurinkoa ja viime vuotista elämää kohtaan on suuri mutta samalla tunnen olevani juuri siellä, missä pitää. 

Kesä on mennyt kirjoittamatta enkä oikein enää tiedä kuinka kirjoittaa. Tarve kirjoittaa on kuitenkin suuri, tahdon purkaa kaiken sen, mitä olen mielessäni pyöritellyt. En halua kyllästyttää kaikkia uusia kavereita aussijorinoilla ja ylianalysoinnilla - vaikka siitä pidänkin.

Kannattiko lähteä Australiaan ja tuhlata säästöt, joilla nyt eläisin herroiksi ilman opintolainaa? Kannatti. Ehdottomasti kannatti. Kokemukset ja kliseinen henkinen kasvu on jotain, mitä rahalla ei saa. Toisaalta en olisi välttämättä löytänyt koko opiskelualaa ilman ausseja. Ei tainnut äiti vuosi sitten lehtiä postipakettiin ostaessaan tajuta, että ajaa minut lehtivalinnoillaan Forssaan. Täällä sitä Vorssassa nyt kuitenkin ollaan, parantamassa maailmaa muiden viherpiipertäjien kanssa. Ilman tuota kohtalokasta Olivia-lehteä saattaisin olla edelleen Ausseissa. Olisin saattanut tehdä farmi-työt ja jäädä toiseksi vuodeksi. Turha kuitenkaan jossitella, näin piti tapahtua ja näin on hyvä.

Muistan sen tunteen, kun olin pakahtua onnesta merta katsellessa. Turkoosi meri, voi kuinka sitä kaipaankaan. Aaltojen kuohunnan rauhoittava ääni, auringon lämmin kosketus iholla. Onnellisuuden tunne, joka sai lähes itkemään. Tunne siitä, että oikeasti minusta on mihin vain. Uskalsin lähteä ja heittäytyä uuden ja tuntemattoman edellä, en olekaan niin nynny ja saamaton.

Kaikista suurimpana oppina käteen jäi rohkeus. Rohkeus ja luotto siihen, että kyllä minä pärjään. 

No worries, all good mate. 

Sohvasurffailua ja ostereita Airlie biitsillä

Pakottava tarve säästää rahaa ajo meikäläiset nukkumaan viikon verran auton penkillä.  Eilen seurueen kutistuessa kahteen ihmiseen lähettiin kokeileen sohvasurffailua Sonjan kans. 

Täsä meikä onnessaan sohvasurffaa.

 Kaikki kauhutarinat mielessä ootettiin hostin olevan joku kummajainen ja nimensä mukaisesti nukuttais sohvalla mutta mitä vielä. Meikäläisten isäntä paljastu ensimmäisen viiden minuutin aikana eno-Pertin aussiversioksi ja kämäsen sohvan sijaan saatiin oma makuuhuone erittäin mukavalla sängyllä.

From where I'm laying. 

47-vuotias Enopertti eli Paul on kuuden vuoden aikana majottanu yli 200 sohvasurffaajaa ja vastaavasti sohvasurffaillu matkustellessa. Eräs surffaaja asui täällä peräti kaks vuotta. 

Eilen aamulla en ois uskonu, että illalla syön ostereita ja juon espresso martineja baarin omistajan synttäreillä mutta niin siinä vain kävi. Osterit ja martinit oli hyviä, ilta kiva ja rapula paha.

Illan herkut. Nam.

Whitsunday Island. 

Auringonlasku paatilla.

Tällä hetkellä ollaan Whitsundayssillä, tarkemmin sanottuna Airlie biitsillä.  Denize lähti eilen aamulla ja äitin pyynnöstä yritän nyt jaksaa päivitellä tänne kuvia ja kuulumisia ko Denize ei niitä ennää tiiä kertoa. 

Seventeen seventy ja viikon asu.

Fraser Island

Alle kaksi viikkoa Aussilaa jäljellä.