Siitä on nyt vuosi ja kaksi viikkoa, kun aloitin elämäni Australiassa. Perthistä lähdöstäkin on jo puoli vuotta, Suomeen paluusta melkein neljä kuukautta. Fiilis kaikesta tästä on erikoinen, vaihteleva. Ikävä Australiaa, aurinkoa ja viime vuotista elämää kohtaan on suuri mutta samalla tunnen olevani juuri siellä, missä pitää.
Kesä on mennyt kirjoittamatta enkä oikein enää tiedä kuinka kirjoittaa. Tarve kirjoittaa on kuitenkin suuri, tahdon purkaa kaiken sen, mitä olen mielessäni pyöritellyt. En halua kyllästyttää kaikkia uusia kavereita aussijorinoilla ja ylianalysoinnilla - vaikka siitä pidänkin.
Kannattiko lähteä Australiaan ja tuhlata säästöt, joilla nyt eläisin herroiksi ilman opintolainaa? Kannatti. Ehdottomasti kannatti. Kokemukset ja kliseinen henkinen kasvu on jotain, mitä rahalla ei saa. Toisaalta en olisi välttämättä löytänyt koko opiskelualaa ilman ausseja. Ei tainnut äiti vuosi sitten lehtiä postipakettiin ostaessaan tajuta, että ajaa minut lehtivalinnoillaan Forssaan. Täällä sitä Vorssassa nyt kuitenkin ollaan, parantamassa maailmaa muiden viherpiipertäjien kanssa. Ilman tuota kohtalokasta Olivia-lehteä saattaisin olla edelleen Ausseissa. Olisin saattanut tehdä farmi-työt ja jäädä toiseksi vuodeksi. Turha kuitenkaan jossitella, näin piti tapahtua ja näin on hyvä.
Muistan sen tunteen, kun olin pakahtua onnesta merta katsellessa. Turkoosi meri, voi kuinka sitä kaipaankaan. Aaltojen kuohunnan rauhoittava ääni, auringon lämmin kosketus iholla. Onnellisuuden tunne, joka sai lähes itkemään. Tunne siitä, että oikeasti minusta on mihin vain. Uskalsin lähteä ja heittäytyä uuden ja tuntemattoman edellä, en olekaan niin nynny ja saamaton.
Kaikista suurimpana oppina käteen jäi rohkeus. Rohkeus ja luotto siihen, että kyllä minä pärjään.
No worries, all good mate.
