Suuntaa Suuntaan

Jos kukaan tätä enää seurailee, niin meikäläisen viimeisimpiä ajatuksia voi käydä lukemassa kestävän kehityksen opiskelijoiden osuuskunta Team Kestävän  Suunta-blogista. Kannattaa vilkasta myös muita tekstejä, niin ymmärtää ehkä paremmin mitä opiskelen haha. 

Keket repussa ryhmäytymispäivänä.

Jälkimainingeissa

Siitä on nyt vuosi ja kaksi viikkoa, kun aloitin elämäni Australiassa. Perthistä lähdöstäkin on jo puoli vuotta, Suomeen paluusta melkein neljä kuukautta. Fiilis kaikesta tästä on erikoinen, vaihteleva. Ikävä Australiaa, aurinkoa ja viime vuotista elämää kohtaan on suuri mutta samalla tunnen olevani juuri siellä, missä pitää. 

Kesä on mennyt kirjoittamatta enkä oikein enää tiedä kuinka kirjoittaa. Tarve kirjoittaa on kuitenkin suuri, tahdon purkaa kaiken sen, mitä olen mielessäni pyöritellyt. En halua kyllästyttää kaikkia uusia kavereita aussijorinoilla ja ylianalysoinnilla - vaikka siitä pidänkin.

Kannattiko lähteä Australiaan ja tuhlata säästöt, joilla nyt eläisin herroiksi ilman opintolainaa? Kannatti. Ehdottomasti kannatti. Kokemukset ja kliseinen henkinen kasvu on jotain, mitä rahalla ei saa. Toisaalta en olisi välttämättä löytänyt koko opiskelualaa ilman ausseja. Ei tainnut äiti vuosi sitten lehtiä postipakettiin ostaessaan tajuta, että ajaa minut lehtivalinnoillaan Forssaan. Täällä sitä Vorssassa nyt kuitenkin ollaan, parantamassa maailmaa muiden viherpiipertäjien kanssa. Ilman tuota kohtalokasta Olivia-lehteä saattaisin olla edelleen Ausseissa. Olisin saattanut tehdä farmi-työt ja jäädä toiseksi vuodeksi. Turha kuitenkaan jossitella, näin piti tapahtua ja näin on hyvä.

Muistan sen tunteen, kun olin pakahtua onnesta merta katsellessa. Turkoosi meri, voi kuinka sitä kaipaankaan. Aaltojen kuohunnan rauhoittava ääni, auringon lämmin kosketus iholla. Onnellisuuden tunne, joka sai lähes itkemään. Tunne siitä, että oikeasti minusta on mihin vain. Uskalsin lähteä ja heittäytyä uuden ja tuntemattoman edellä, en olekaan niin nynny ja saamaton.

Kaikista suurimpana oppina käteen jäi rohkeus. Rohkeus ja luotto siihen, että kyllä minä pärjään. 

No worries, all good mate. 

Sohvasurffailua ja ostereita Airlie biitsillä

Pakottava tarve säästää rahaa ajo meikäläiset nukkumaan viikon verran auton penkillä.  Eilen seurueen kutistuessa kahteen ihmiseen lähettiin kokeileen sohvasurffailua Sonjan kans. 

Täsä meikä onnessaan sohvasurffaa.

 Kaikki kauhutarinat mielessä ootettiin hostin olevan joku kummajainen ja nimensä mukaisesti nukuttais sohvalla mutta mitä vielä. Meikäläisten isäntä paljastu ensimmäisen viiden minuutin aikana eno-Pertin aussiversioksi ja kämäsen sohvan sijaan saatiin oma makuuhuone erittäin mukavalla sängyllä.

From where I'm laying. 

47-vuotias Enopertti eli Paul on kuuden vuoden aikana majottanu yli 200 sohvasurffaajaa ja vastaavasti sohvasurffaillu matkustellessa. Eräs surffaaja asui täällä peräti kaks vuotta. 

Eilen aamulla en ois uskonu, että illalla syön ostereita ja juon espresso martineja baarin omistajan synttäreillä mutta niin siinä vain kävi. Osterit ja martinit oli hyviä, ilta kiva ja rapula paha.

Illan herkut. Nam.

Whitsunday Island. 

Auringonlasku paatilla.

Tällä hetkellä ollaan Whitsundayssillä, tarkemmin sanottuna Airlie biitsillä.  Denize lähti eilen aamulla ja äitin pyynnöstä yritän nyt jaksaa päivitellä tänne kuvia ja kuulumisia ko Denize ei niitä ennää tiiä kertoa. 

Seventeen seventy ja viikon asu.

Fraser Island

Alle kaksi viikkoa Aussilaa jäljellä. 

Puolivälissä reissua

Tällä reissulla on aivan liian mukavaa, että ehtis mitään blogia päivittelemään. Viimeiset kaksi viikkoa oltiin Surfers Paradisessa ja Byron Baylla uusien ystävien kanssa. Ikävä kyllä heille on pitäny sanoa jo heipat. Heipat on sanottu myös Satulle ja Jennylle, onneksi sentään Sonja liittyi völjyyn viime viikolla. 

City Beach Brisbanessa. 

Denizen ja Satun kanssa bailaamassa.

Maximilium ei ois halunnu jättää paratiisia.

 Paratiisissa tuli vähän juhlittua elettyä ylivarojen, joten nyt alko pennin venytys viikot ja ollaanki jo nukuttu muutama yö autossa tien poskessa. Ei meillä kuitenkaan hätä ole, pitää vain säästää että on vara tehä kivoja juttuja kuten fraser island ja whitsundays! 

Byron Bay.

Leirinuotio rannalla ja uudet ruotsalaiset ystävät.

Häsläystä, kaatosadetta ja palaneita poskia

Hengissä ollaan ja nautitaan elämästä Sunshine coastilla eli auringonpaisterannikolla. Kaks viikkoa sitten lähdettiin Sydneystä ja sen jälkeen ollaan paleltu Blue Mountainsilla, maisteltu viiniä Orangessa, pietelty sadetta pikkiriikkisessä Boggabillassa, hajottu sääntöjen täyteisessä hostellissa Brisbanessa ja nautittu arskasta ja merestä kahdessa eri leirinnässä Sunshine coastilla.  

Blue Mountains

Retkikunta.

Ensimmäinen yö teltassa.

Blue Mountains. 

Välillä ollaan saatu sadetta niskaan, auton kanssa meinas olla ongelmia, tietullit aiheuttaa päänvaivaa, ilmat karkailee patjoista ja mitäs viellä. Tänään aurinko aiheutti ensimmäistä kertaa ongelmia, sillä rannalla ja aalloissa oli niin mukavaa että nyt ollaan kaikki vähän palaneita, ihme kyllä minä vähiten! At least something happens, kuten meillä on jo vitsiksi muodostunut. 

Tarkempia kuulumisia reissun kulusta Denizen blogissa!

Kuolleita kenguruita tienlaidassa

Sydneystä otettiin sunnuntaina suunnaksi Blue Mountains, matkalla pysähdyttiin eläinpuistoon moikkaamaan kenguruita ja koalia. Oli ehkä elämäni kuumottavin ajomatka ajaa Sydneyn keskustasta pois tunneleita pitkin. 80kilometriä tunnissa kapeaa tunnelia oli pelottavaa ko päässä pyöri vaan ajatus,että mitä jos joku täällä kämmää ja kuollaan kaikki. Ajaminen täällä kapeita vuoristoteitä tai vuorostaan isompia teitä vielä isompien rekkojen kanssa on oikeasti pelottavampaa kuin Suomen pahimmat talvikelit ikinä. 

Koalat on vaan aina yhtä söpöjä.

Vompatti päiväunilla.

Ei taas kuvat ja teksti liity toisiinsa yhtään, mutta kerron kuitenkin vielä muutaman asian joihin olen viime päivinä ajaessa kiinnittänyt huomiota. Suomessa laki ajovalojen päällä pitämisestä myös valosan aikaan on oikeasti hyvä, nimittäin se helpottaa vastaantulijoiden huomaamista huomattavasti. Täällä vastaavaa pakkoa ei ole, enkä siksi uskalla ohittaa pitkää rekkaa edes pitkällä suoralla koska vastaantulijat ilmestyy kuin tyhjästä kuuman ilman väreillessä suoran toisessa päässä. Lisäksi tällä viikolla olen nähnyt kolme kuollutta kengurua tienlaidassa ja aivan liian monta kuolonkolarista muistuttavaa ristiä kukkineen. 

***

Vähän meikäläistä ahkerammin blogiansa päivittelee reissukaveri Denize, jonka blogi löytyy täältä. Denize kirjottaa sekä englanniksi että tanskaksi samat asiat ja sieltä löytyy enemmän kuvia meän reissusta.

Reissu alkakoon eli Sydneyssä

Puolitoista viikkoa jatkuvaa yhessä oloa samojen naamojen kavereiden kanssa aamusta iltaan alkaa jo ainakin meikäläisellä tuntumaan ja näkymäänkin turhan herkästä kiukutteluna. Onneksi sitä tuntee itsensä jo niin hyvin, että osaa pyytää anteeksi kiukuttelua jo ennakkoon ja uskaltaa vetäytyä omaan seuraan ilman, että tuntee jäävänsä ulkopuoliseksi ja paljosta paitsi. Tätä kotihiirtä ei todellakaan ole tehty olemaan seurassa 24/7.

Satun kanssa rantakunnossa.

Bondi beach.

Reissu tosiaan alkoi minun osalta viime tiistaina, jolloin lensin Sydneyyn. Tytöt olivat lentäneet Suomesta jo maanantaina ja Denize liittyi seurueeseen keskiviikkona. Sydney oli päivä päivältä kivempi kaupunki ja sinne on kyllä pakko palata seuraavan kerran Australiaan tullessa - niin paljon jäi näkemättä! 

Bondi beach.

Juhlalounas auton löytämisen kunniaksi.

Tärkein tehtävä Sydneyssä oli löytää auto loppu reissua varten. Gumtree ja muut nettisivut ei oikein tuottanut tulosta, koska vähemmän yllättäen kukaan ei viitsinyt vastailla. Sen sijaan bongasin Sydney backpackers facebook-ryhmästä ilmoituksen sopivan hintaisesta, camping-kamat sisältävästä Ford Falconista. Ilmoituksen jättänyt saksalainen vastasi tunnissa ja mentiin jo samana päivänä kattomaan kaaraa. Autoa siis myi kolmen saksalaisen pojan porukka, jotka itse olivat ostaneet sen Cairnsista ja ajaneet Sydneyyn. Jo ennen auton näkemistä saatiin selkeä merkki, että tämä se on, sillä yhdellä pojista oli tasan sama lippis päässä entä mulla. Tää kaveri sattu vielä olemaan se auton omistaja paperilla ja niin nimettiin auto hänen mukaansa Maximilianiksi. Nyt on jo tuhat kilometriä takana ja hyvin pelittää.

Saanko esitellä: Maximilian. 

Näkemiin Perth

Viimeinen - ja valitettavasti pikainen - postaus Perthistä käsin. Huomenna alkaa Suuri Seikkailu, pelonsekainen innostus päällä! Pakkailut pahasti kesken, itkettää ja ahistaa ko ei haluttais lähteä, täältä lähtö on paljon lopullisempaa entä kotoa.

Quakkaselfie

 Torstaina käytiin viimeinkin kaupungin edustalla sijaitsevalla Rottnest Islandilla Ninnin kanssa. 20 kilometrin pyöräily saaren ympäri tuntu jaloissa.

Viimeinen kerta Pertin yössä. 

Perhelomalla Busseltonissa

Perheloma on perheloma ja perhelomalla eletään lasten ehdoilla. Ei mahtunut lomaan viinitouria vaikka mama sitä kovasti suunnitteli - kovasta puhumisesta huolimatta mama jätti buukkaamisen siihen, kun oltiin jo etelässä eli liian myöhään eikä kierroksilla ollut enää tilaa. Puheissa lähettiin lomalle Margaret Riverille mutta jos ihan tarkkoja ollaan, ei me koskaan itse Margaretilla käyty. Lähellä kylläkin. Koko viikon loma typistyi jälleen neljään yöhön.

Tähdet näkyi kirkkaammin entä ikinä oon nähny, erotin kunnolla jopa linnunradan.

Leirintäalueen rannassa.

Majoituttiin leirintäalueella Busseltonissa, pienessä kaupungissa vain puolen tunnin ajomatkan päässä Margaretilta.Leirintäalue oli huomattavasti parempi entä Denhamissa ollut. 

Rannoissa ei valittamista.

Leirintäalueen ainoa häiriötekijä oli liian rohkeat ankat, jotka tunki telttaan sisälle ruuan toivossa.

Reissuvalmisteluja

Kaksi viikkoa Suureen Seikkailuun ja paljon pieniä mutta suuria asioita hoidettavana. Reissun tärkeät päivämäärät eli milloin kenelläkin on lentoja, ovat sentään tiedossa. Autoja on pintapuolisesti silmäilty ja kattohinta on tiedossa, vielä pitäisi syventyä ja alkaa soitella myyjille. Hostelli Sydneystä on melkein buukattu, kunhan sähköposteihin vastataan. Reissuostoslistan teko on aloitettu, pakkailua mietin sitten lähempänä. Apua. 

Lauantaina olin ensimmäistä kertaa lähirannalla eli Burns beachillä.

Burns beach.

 Reissuvalmistelut ja -jännitys saa kuitenkin jäädä loppuviikoksi tauolle, sillä huomenna lähdetään hostperheen ja isovanhempien kanssa lomalle Margaret Riverille - perttiläisten lomaparatiisiin. Luvassa kauniita rantoja, viinitilakierros, suklaatehdas, leirintäalue-elämää ja ehkäpä surffausta.

Ehkä viimeinen kerta Scarborough - biitsillä.

Aika käy vähiin

Viisi kuukautta meni ilman minkäänlaisia ahdistuksen fiiliksiä tai suurempaa ikävää ja kuvittelin, että olen löytänyt paikan jossa ei voi olla kuin yltiöonnellinen. Ostin paluulennon Suomeen ja yltiöonnellisuus oli tiessään. Ei Suomeen paluun takia vaan yleisen tulevaisuusahdistuksen. 

Meikäläisestä on kuoriutunut tyttönen. 

 Tarkemmin menneitä kuukausia syynätessä oivalsin, ettei se onnellisuus johtunut pelkästään Australiasta ja auringosta. Olihan se nimittäin helppoa olla onnellinen, kun ei ollut huolta rahasta, työ oli helppoa ja löytyi oikeat kaverit ympärille. Ei tarvinnut murehtia tulevaisuutta tai ikuisuus kysymystä mikä tahdon olla isona. Niihin kun ei voisi vaikuttaa kuin vasta vuodenvaihteen jälkeen. Lentolipun osto sai tajuamaan, että on aika palata arkeen - ei loppuelämää voi au paireilla ja lusmuilla toisten nurkissa - ja miettiä mitä seuraavaksi tekisi elämässä. 

Tässä yksi tulevista reissukavereista.

 Vaikka kuinka yritän suhtautua tulevaisuuteen rennosti, ajatella että kaikki järjestyy kyllä ja mikäs kiire tässä on tietää, stressaan sitä ihan liikaa. Oikeastaan en edes tiedä mikä siinä niin stressaa ja pelottaa, ehkä väärät valinnat vaikka oikeastaan mikään valinta ei ole väärä - kunhan kaidalla tiellä pysytään - vaan johdattaa kohti sitä päämäärää, mihin minun on tarkoituskin matkata. 

Erään torstai-illan baari.

 Voisin jauhaa tuntitolkulla aiheesta tulevaisuusahdistus ja sekin johtaisi vain lopputulokseen mitä järkeä, kyllä asiat suttaantuu. Onneksi alle kolmen viikon päästä alkaa Suuri Seikkailu Itärannikolla eikä silloin ole aikaa pohtia näitä ikuisuuskysymyksiä. Silloin pohditaan rahan riittämistä, mitä syötäisiin, missä yövyttäisiin, minne mentäisiin ja mikä tätä autoa vaivaa.

Ensimmäinen lehtiostos ausseissa ja voin kuinka nautin lukemisesta. 

Päivä 172 ja festarikesän avaus

Edellisessä postauksessa jo ohimennen mainitsin, että sunnuntain vietin festareilla elikkäs tarkemmin kerrottuna Future Musicissa. Australian isoimmat kaupungit kiertävä Future keskittyy elektro-, dance- ja indiemusiikkiin, tänä vuonna Perthissä esiintyi muun muassa Darude, Martin Garrix ja Knife Party. 

Tässä oon innoissaan tulevasta Darudesta.

Päälava ja Klingande päivänvalossa.

Päivä alkoi kuumalla auringonpaisteella, eikä suuremmin harmittanut kun Daruden keikan aikana taivas oli täyttynyt pilvistä ja tuli hieman viileampi. Kaverit meinas valittaa kylmää mutta itsehän pompin ja tanssin hikihatussa kaikki keikat läpi, päivän aikana maltoin istua ehkäpä yhteensä tunnin verran. Kaikilla varmaan kiinnostaa tietää mutta kauhea hiki on saanut täällä uuden määritelmän - muun muassa polvi- ja kyynärtaivehiet ovat uusia aussituttavuuksia. Niitä ei tule ikävä.

Saanen kiinnittää huomionne roskaaviin ausseihin - ja tässä päivä on vasta alussa.

Futuren järjestelyt oli muuten onnistuneet - vessoihin tai baaritiskille ei tarvinnut jonottaa, missään ei ollut ahdistavaa tungosta, voi tosin johtua pelkästään aussien perusluonteesta - mutta voi sitä roskan määrää. K-18 festareilla erillisiä anniskelualueita ei ollut, joten juomatölkkejä sai kantaa mihin vain. Ja niitähän tietenkin kannettiin ja mihinkäs muuallekaan tyhjät tölkit päätyivät kuin maahan. Roskiksia alueella kyllä oli, mutta aivan liian vähän! Lavojen edessä sai potkiskella itselle siistimmän alueen, ettei tanssiessa liukastu vaikkapa tyhjään pulloon. Nyt arvostan vielä enemmän Ilosaaren siisteyttä.

Päälava ja oisko Knife Party illalla.

Suomitrio bailaa ehkäpä Carnagea tai Klingandea.

Kymmenen tunnin tanssimaratooni oli ehkä pikkasen liikaa, sillä toiseksi viimeisen keikan aikana iski älytön väsymys, eikä jalat meinannu enää jaksaa. Luovutin ja skippasin Aviciin keikan ja lähin kotia kohti. Kuvittelin saavani ajoissa lähtiessä helposti taksin mutta eheii, jonotin puhelimessa ja heiluttelin ohiajaville takseille tuloksetta aikana ja lähin kävelemään. Matkaa ei onneksi ollut kuin vajaa kolme kilometriä mutta kyllä se tuntu pitkältä festariväsymyksessä. Onneksi ei tarvinnut koko matkaa kävellä yksin, sillä oli muitakin jotka päätyivät kävelemään. Oma sänky oli hyvä motivaattori ja lopulta kävelin googlemapsin arviota nopeammin.

Yhellä lavalla oli vaahtobileet.