Koulumatkalla

Koulumatka on vajaa kaksi kilometriä, pisin koulumatka ikinä. Voisin kulkea bussilla, mutta säästän rahaa ja kävelen. Kouluun mennessä menee 20 minuuttia tarpoa tasaista ylämäkeä hikihatussa. Puuskutan ja mietin, miksi kävelen ja ylhäällä on voittaja olo. Tein sen taas. Torstaina jalat oli jo hapoilla puolivälissä mäkeä, onneksi viikonloppuisin saa levätä. Kotimatka sujuu kevyesti.

Kouluun mennessä tasaisesti ylös, tullessa alas.

Maanantaina oli kesäistä.

Tiistaina satoi lunta ja vettä.

Päätös, joka helpotti oloa

Aina kaikki ei mene suunnitelmien mukaan, aina ei olekaan niin vahva kuin haluaisi. Halusin vaihto-opiskelemaan niin paljon, halusin vaihtoon jo ennen kuin pääsin kouluun. Minulla oli selkä suunnitelma ja tavoitteet, määränpää. Mutta aina se ei mene niin, ja on muutettava suunnitelmia lennosta. 

Kampuksen rakennus, jossa melkein kaikki kurssini on. Loputkin kuvat kampuksen piha-alueelta.

Ensimmäinen viikko täällä on ollut suoraan sanottuna kamala. Ikävä ja ahdistus on niin suuri, ettei mitään rajaa, enkä ole oikeastaan nauttinut täällä olosta ollenkaan. Olen itkenyt joka päivä, pidätellyt itkua koulussa. Tämä ei ole enää normaalia kulttuurishokkia, sillä ensimmäinen vaihe jäi välistä. Olen hypännyt suoraan masennukseen ja ikävään.

Viime päivät olen pohtinut vaihdon keskeyttämistä ja siihen liittyviä asioita. Olen tullut siihen päätökseen, että mikäli tilanne ei parane ja olo helpota kuukaudessa, lähden kotiin. Mitä sitä itseä kiusaamaan, jos ei ole pakko. Puhuin tänään asiasta koulun vaihto-ohjaajan kanssa ja hän oli ymmärtäväinen. Hän halasi kun itkin, kehotti kuuntelemaan sydäntä ja tekemään sen, mikä tuntuu parhaalta. Minun ei tarvitse kiduttaa itseäni. Tämän keskustelun myötä kivi vierähti sydämeltä, kykenen hengittämään vähän vapaammin. Pääsen kotiin, jos sitä oikeasti tahdon.

Tältä täällä näyttää

Wädenswil, pieni kaupunki Zurichin kantonissa, vartin junamatkan päässä Zurichista. Olen kierrellyt täällä pariin otteeseen, nättiä on. Ilma ja luonto on meidän toukokuussa, kevät tuli pari viikkoa etuajassa. Vuoret hallitsevat maisemaa ja ylämäkiä riittää. Vajaa parin kilometrin koulumatka käy treenistä, kun suunta on tasaisesti ylöspäin. Jalkoja särkee.

Koulumatkalla näyttää tältä.

Itku pitkästä ilosta

Jo perjantaina Skypetän ensimmäistä kertaa kotiin päin - tai siis paikkaan, jossa asuin viimeisen kuukauden. Tunnin puhelun aikana itken ikävästä, siitä ettei pääse toisen viereen. Nauran huonoille vitseille, kerron mikä kaikki täällä on niin kummallista. 

Kotikatu.

Perjantai-iltana lähden N:n kanssa kaverille syömään. Otetaan olutta, puhutaan koulusta, nauretaan Finland Second -videolle. Kaveri opiskelee samaa alaa minun ja N:n kanssa, tarjoaa pastaa ja uunituoretta leipää. Lisää kavereita liittyy seuraan, keskustelu pysyy englannissa. Seuraan keskustelua, mutta pysyn hiljaa, sillä kaikki sanat katosivat päästä. Tuosta noin vain, ruuan mukana. Kotimatkalla pysähdymme Aldin roskiksille, jotka ovat pullollaan tavaraa - etenkin parsakaalia ja kuivakakkuja. En itke sinä iltana.

Kotitalo, jossa olo on ikävä.

Lauantaina tutustun lähialueeseen yksin, tutkin kaupan valikoimaa. Illalla taas uusia kavereita tulee syömään, olen väsynyt. He unohtavat puhua englantia, tunnen oloni ulkopuoliseksi. Ruuan jälkeen vetäydyn huoneeseeni ja annan itkun tulla. Katson Netflixiä ja skippaan vaihtareille suunnatut tervetulobileet tunnin matkan päässä. 

Alku täällä tuntuu paljon vaikeammalta kuin Australiassa. Silloin olin pari vuotta nuorempi, mutta rohkeampi. Olo ei ollut näin epävarma. Edes no worriesin hokeminen ei auta.

Uusi koti, suuri ikävä

Vaihto on alkanut, elämä uudessa maassa. Pitäisi olla innoissaan, pitäisi olla iloinen, pitäisi janota uusia seikkailuja. Tällä hetkellä olo on kuitenkin haikea ja surullinen. Ikävä on suurempi kuin Australiassa koko aikana.

Eilen vastaanotto oli lämmin, iloinen. Kämppikseni J ja N olivat lentokentällä vastassa, auttoivat laukkujen kantamisessa, opastivat junassa. Lisää kavereita tuli kylään, otettiin olutta, lähdettiin Zurichiin. 

Tarkkailin tilannetta, kuuntelin meininkiä. Tunsin olevani yksin suuressa maailmassa, pelkäsin etten pärjääkään. Kaipaan kotiin, kaipaan sinne missä on tuttua ja turvallista. Ja silti tiedän, että jo parin viikon päästä arki täällä on tuttua ja turvallista. 

Onneksi tavarat luovat kodin. Omat petivaatteet, omat mekot ja laukut. Tieto siitä, että en oikeasti ole yksin, helpottaa. Eka Skype ja todellisuus, se että kaikki tuttu on yhden puhelun päässä.