Jo perjantaina Skypetän ensimmäistä kertaa kotiin päin - tai siis paikkaan, jossa asuin viimeisen kuukauden. Tunnin puhelun aikana itken ikävästä, siitä ettei pääse toisen viereen. Nauran huonoille vitseille, kerron mikä kaikki täällä on niin kummallista.
 |
| Kotikatu. |
Perjantai-iltana lähden N:n kanssa kaverille syömään. Otetaan olutta, puhutaan koulusta, nauretaan Finland Second -videolle. Kaveri opiskelee samaa alaa minun ja N:n kanssa, tarjoaa pastaa ja uunituoretta leipää. Lisää kavereita liittyy seuraan, keskustelu pysyy englannissa. Seuraan keskustelua, mutta pysyn hiljaa, sillä kaikki sanat katosivat päästä. Tuosta noin vain, ruuan mukana. Kotimatkalla pysähdymme Aldin roskiksille, jotka ovat pullollaan tavaraa - etenkin parsakaalia ja kuivakakkuja. En itke sinä iltana.
 |
| Kotitalo, jossa olo on ikävä. |
Lauantaina tutustun lähialueeseen yksin, tutkin kaupan valikoimaa. Illalla taas uusia kavereita tulee syömään, olen väsynyt. He unohtavat puhua englantia, tunnen oloni ulkopuoliseksi. Ruuan jälkeen vetäydyn huoneeseeni ja annan itkun tulla. Katson Netflixiä ja skippaan vaihtareille suunnatut tervetulobileet tunnin matkan päässä.
Alku täällä tuntuu paljon vaikeammalta kuin Australiassa. Silloin olin pari vuotta nuorempi, mutta rohkeampi. Olo ei ollut näin epävarma. Edes
no worriesin hokeminen ei auta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti